Lutuset jatkoivat syksyllä taas kansallispuistojen valloitusta ja tällä kertaa retkemme suuntautui Helvetinjärven kansallispuistoon Tampereen vahvistuksiemme toiveen takia. Reissussa meitä oli yhteensä 10 henkeä, joista 6 oli Lutusten jäseniä ja 4 ei ollut, ainakaan vielä.
Koska Lappeen rannoilta on vähän matkaa Helvetinjärvelle, saavuimme paikanpäälle noin puolenyön aikoihin perjantai-iltana ja teltat pystytimme pilkkopimeässä parkkipaikan läheisyydestä löytyneelle telttapaikalle. Yöllä meidän ylitsemme pyyhkäisi ilmeisesti syysmyrsky, joka vei sähköt 40 000 ihmiseltä. Satuimme vielä osumaan myrskyn keskukseen, joten ilmeisesti yöllä oli vallinnut ihan mielenkiintoinen keli. Jotkut meistä olivat heränneet tuuleen, mutta kirjoittaja omaa sen verran hyvät unenlahjat ettei hän ainakaan itse huomannut mitään.
Auringon noustessa kasasimme majoitteet, söimme aamupalaa ja pakkasimme rinkkamme ja lähdimme vaeltamaan kohti suunniteltua seuraavaa yöpaikkaa. Matkalla söimme lounaan, ihastelimme maisemia ja kiistelimme optimaalisesta kävelyvauhdista. Toiset olisivat halunneet päästä mahdollisimman nopeasti kohteeseen, kun toiset olisivat halunneet kävelyn ohessa ihastella ympäröivää luontoa.
Käveltyä matkaa kertyi ensimmäiselle päivälle noin kymmenen kilometriä, mutta märillä ja mutaisilla pitkospuilla eteneminen oli kohtuu hidasta ja vaivalloista. Kun tähän vielä lisätään pidempi lounastauko ja maisemien metsästystä, olimme perillä seuraavassa yöpaikassamme vasta illan jo hämärtyessä.
Ennen seuraavaa yöpaikkaa polku johdatti meidät sysipimeään kuusimetsään, mitä joku voisi kuvata ryteiköksi. Jollain saattoi hetkellisesti syntyä epäilys siitä, että olemmeko nyt kuitenkaan oikealla polulla. Vastaan tullut kyltti ja siinä ollut metrimäärä kertoivat kuitenkin että olimme oikealla polulla ja telttapaikkakin oli jo lähellä. Tällä siirtymällä matkammejohtaja sai nimeensä etuliitteen ”Mitta-”, kun todellinen matka oli noin 1,5 kertainen johtajamme arvioon verrattuna. Olihan se hauska arvailla paljonko matkaa oikeasti on jäljellä, kun alkuperäinen arvio oli 6 km ja 4 km kävelyn jälkeen oli jäljellä 4 km.
Joku voisi luulla että lokakuun lopussa olisi kohtuu helppoa löytää telttapaikalta paikka omalle majoitteelleen, mutta jostain syystä tämä kyseinen telttapaikka oli todella suosittu ja jouduimme vähän metsästämään sopivia paikkoja majoitteillemme. Puhun majoitteista sen takia, että meillä oli 3 telttaa, joissa nukkui yhteensä 5 henkeä, ja 5 henkeä majoittui riippumatoissa.
Kunhan olimme saaneet majoitteet pystyyn, oli aika valmistaa päivällistä. Olimme sopineet että jokainen hoitaa oman ruokahuoltonsa ja koska kirjoittaja on suuri ruoan ystävä, hän oli päättänyt ottaa päivälliseksi perunoita ja karjalanpaistia, kermaviili kastikkeella tietysti. Liha oli mukavan mureaa ja valmiiksi keittyjä perunoitakaan ei tarvinnut pilkkoa näiden pyörittyä rinkassa koko päivän.
Mutta! Koska olimme kävelleet koko päivän ja varmasti kuluttaneet todella paljon energiaa, ei syöminen tietenkään tähän loppunut. Kunhan olimme saaneet päivällisen syötyä, jatkoimme suoraan iltapalaan. Iltapalaksi meillä oli jo melkein perinteeksi muodostuneesti lettuja. Kun tämän aterian jälkeen kömpi makuupussiin, ei unta tarvinnut odottaa kauaa.
Kirjoittaja oli asemoinut telttansa niin että aamulla teltan oven avatessa eteen avautui kaunis järvimaisema, joka olisi ollut kaunis aurinkoisena päivä. Täysin pilvessä ollut taivas teki kuitenkin maisemasta tasaisen harmaan. Onneksi aamun pelasti kuitenkin aamupala ja nokipannukahvit.
Omaan aamuun kuului vielä yksi piristys, kun kuulimme aamupalan yhteydessä matkanjohtajamme yöstä. Hän oli herännyt yöllä telttansa eteisestä kuuluneeseen rapinaan ja löysi valolla teltan eteiseen osottaissaan hiiren istumasta rinkkanssa päältä. Kun matkanjohtajamme sitten aamulla tutki hiiren yöllä aikaansaamia tuhoja, huomasi hän harmistuksekseen hiiren syöneen 1/4 suklaalevystään. Teltan purettutaan hän huomasi hiirenpesän olleen suoraan telttansa eteisen alla ja kun jostain syystä hänen ei tehnyt mieli suklaata, josta hiiri oli syönyt osan, laittoi hän lopun suklaan ilman kääreitä hiirenpesän suuaukon eteen. Kun kymmenen minuuttia myöhemmin kävimme katsomassa suklaan tilaa, oli loputkin suklaasta hävinnyt. Voimme siis sanoa löytäneemme todellisen suklaahiiren.
Kunhan olimme saaneet aamupalan syötyä ja hetken ihmetelleet yöllistä vierastamme, olikin jälleen vuorossa taas tavaroiden pakkaus. Vielä viimeinen siirtymä takaisin autoille ja kotimatka saattoi alkaa. Kotimatkalla iski kunnon syysmyrsky ja lunta tuli siihen malliin että 6 tiellä ajettiin jonossa 40 km/h. Kaikki kuitenkin selvisivät ehjänä kotiin ja varusteiden huolto saattoi alkaa.
